ERISTÄYTYJÄ, ÄLÄ JÄÄ PUUN ALLE

"En ole ulkona kuvioista, olen pihalla"  - Matti Nykänen

Ala-aste oli hankalaa aikaa. En ollut kiusattu, musta vain tuntui etten ole osa porukkaa. Tuntui, että kaikilla muilla oli hauskaa, samat kiinnostuksenkohteet ja insideläpät, mutta minä en ollut osa niitä. Olisin halunnut olla jonkun kanssa kahdestaan ja olla parasta kaveria ja tulla ymmärretyksi. Ratkaisunani oli mennä puun alle yksin istumaan.

Koulun pihalla oli muutamia kuusia rivissä, joiden alle saattoi mennä istuskelemaan. Istuin siellä usein yksin. Se oli syyllistämisen ele. "Katsokaa, istun täällä yksin, kuka tulisi antamaan huomiota?" Se oli yksinäisen hätähuuto. Menin pois, jotta joku muista tajuaisi, miltä minusta tuntuu. Että se yksi kuusi rivissä on autio saareni, jonne kaipaan seuraa. "Tulkaa nyt joku luokseni lohduttamaan". 

Eivät muut minua vihanneet, varmasti olisin voinut mennä porukkaan. En vain tuntenut itse olevani tervetullut. Käytösmallini pikemminkin eristi minua muista lisää.

Ihmisillä on kuitenkin tapana piilottaa tunne näkyviin. Mennään puun alle istumaan, kauas muista, mutta näkyville, syyttävästi. Eristäydytään avun tarpeessa, vaikka sen seuraamukset ovat usein päinvastaiset halutusta. Eristäytyminen luo helposti vaikutelman, ettei eristäytynyt pidä muista, että hän tahtookin olla yksin. Mutta ala-astelainen puun juurella olisi toivonut, että joku tulee viereen istumaan. Ehkä halaa, vaikka ilman sanoja.

Nyt toivon, että olisin uskaltanut mennä porukkaan, ehkä kertoa jollekin tuntemuksistani. Se olisi ollut paljon helpompaa kuin istua välkät puun juurella.

Eristäytyneille tahdon sanoa, mene rohkeasti mukaan. Eivät muut vihaa sinua. Ja sinä, joka näet yksinäisen ihmisen: Mene luokse, istu viereen, taputa olalle tai halaa. Se voi olla juuri sitä, mitä eristäytyjä oikeasti kaipaa.

Ei anneta kenenkään tippua joukosta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

INTERRAIL + ROADTRIP 2018, OSA 3

MILTÄ MUN HUONE NÄYTTÄÄ JOULUNA? // BLOGMAS #12